Meidän siskovauva täytti juuri neljä kuukautta.
Iso, pieni tyttömme, joka ei edelleenkään turhia kitinöi ja jaksaa olla lähes poikkeuksetta aina hyvällä tuulella.
Aika mainio tyyppi siis tuo meidän kuopuksemme.
Aiemmin kertomastani vaippaihottumasta ollaan myös pääsemässä voiton puolelle ja pikkuneidin alaosasto on ihan oikeasti jo lähes 100 % normaalin näköinen. Aika mahtavaa. Kertiksiäkin tuli tuossa välissä nimittäin kokeiltua noin viikon verran ja vaikka tilanne hieman rauhoittuikin, niin niin suurta apua niistä ei ollut, että peppu moisilla lärpäkkeillä olisi kokonaan parantunut. Hyviä uutisia siis senkin puolesta. :)
Lieko sitten monen tekijän sattumaa, mutta pesuaine vaihdettiin Neutraliin, luontaistuoteputiikista haettiin Providalta vaseliinia, joka on osoittautunut aivan ihmeaineeksi. Ecoverin huuhteluaine jätettiin myös pois käytöstä ja varmasti myös aika on tehtnyt tehtävänsä.
Neljän ikäkuukauden täyttymistä viettiin myös neuvolassa ja siskovauvan uudet mitat olivat 6535g ja 64,3cm.
Pikkusisko on pitkä tyttö, mutta lähes kilon kevyempi, mitä M. omassa 4kk-neuvolassaan oli.
Hauskaa sitten tulevaisuudessa seurata, että miten pikkusiskon ruumiinrakenne eroaa isosiskostaan, kun nyt jo ollaan ihan eri kaliiberia.
Sillä parjatulla käyrästöllä siskon paino seurailee nollakäyrän tuntumassa, kun pituus menee edelleen +10-käyrällä. ;)
Isosiskon uhmailu se vaan jatkuu ja hiljalleen alkaa tällekin äidille hahmottua, että ulkoilu tuntuu olevan se avainsana. Niinä päivinä, kun ulkoilua on 4-5h, niin meillä asuu aivan erilainen neiti.
M. syö hyvin ja ruokahalua riittää, kiukkukohtauksia on tuskin nimeksikään ja käytös on muutenkin aivan eri. Yöunillekin kopsahdetaan ilman vääntöä.
Eihän se nyt kovin hääviä ole sitä uloslähtemisrumbaa käydä kolmesti päivässä, mutta onneksi pikkusisko on sen verran zen, että häntä ei vielä haittaa maata ulkotamineissa eteisen lattialla ja odottaa lähtöä.
Toimitus huomauttaa silti, että ihan joka päivä tuota ei kyllä jaksa.
Kantoliina on myös osoittautunut ihan vakiovarusteeksi, sillä ei siskovauvakaan hereillä olleessaan halua aina vaunuissa maata, joten ihan tunnin kävelylenkkejä on siinä alkuiltapäivästä tehty usein niin, että A. matkaa liinassa.
M. ilmoitettiin myös kerhoon, josta kaikeksi onneksi sai paikan. Kerho alkaa tosin hänen osaltaan vasta tammikuussa, kun kolme vuotta on täytettynä. Neiti kaipaa ihan selvästi jo muiden lasten seuraa ja pari kertaaa viikossa, muutaman tunnin kerrallaan kestävä päiväkerho on varmasti oikein hyvä juttu.
Meillä vaan asuu niin "kyläluuta" neiti, että päivittäin saan vastailla kysymyksiin siitä, että "kenen luokse tänään mennään leikkimään" tai "tuleeko se ja se tänään meille" :)
No, tällaista meille näin syyskuun loppuun. Nämä leidit lähtevät nyt valmistautumaan lounaalle ja ulos. ;)
Lähiaikojen tapahtumat tuttavapiirissä ovat saaneet tämän äidin melko surulliseksi ja vihaiseksi. Vihaiseksi ihmisten itsekkyydestä.
Pitkäaikaisella perhetutulla, jo 5-kympin ylittäneellä henkilöllä oli pitkin kesää flunssaa, joka sitten äityi keuhkokuumeeksi. Kuvauksissa keuhkoista löytyi kasvaimia. Koepala otetaan ensi viikolla.
Röökiä tällä henkilöllä palaa oikein mukavaa päivävauhtia. Monestiko yli 30 vuotta tupakoineella löytyy hyvänlaatuisia kasvaimia keuhkoista?
Henkilö noudettiin sairaalasta ja kotimatkalla piti pysätä ärrälle ostamaan pari (isoa) askia tupakkaa.
Ei ole kauaa, kun totesin vauvalle, tälle tyypille ja äidilleni, heidän mennessä tupakalle, että "niin se mummukin lupasi lastenlasten tultua lopettaa itsensä myrkyttämisen, mutta sanoiksi jäivät" "tekevät vain hidasta itsemurhaa"
Ärsyttää. Se itsekkyys, että tuossa vaiheessakaan ei halua tehdä suunnanmuutosta elintavoissa ja nähdä lastensa, lastenlastensa ja tulevien lastenlastensa kasvua mahdollisimman hyvävointisena.
"kerran täällä vaan eletään" ja "tulee se lähtö ennemmin tai myöhemmin" -kuulen vain sanottavan.
Mun läheiset tietävät mun tupakkavastaisuudesta. Ja minä kun elän tunteella, niin tästä uutisestakin suuttuneena lupasin olla ilmaantumatta yhdenkään läheisen monttubileisiin, jos ovat kuolemansa viinasta tai tupakasta johtuvilla aiheuttaneet.
Sanokaa lapselliseksi. Niin ovat lapsellisia nuo yhteiskunnassa kovinkin itsekkäästi elävät ihmiset. Eihän lähimmäisistä tarvitse välittää, kunhan itsellä on vaan hyvä olla.
Ja se toinen ryhmä. Näin viikolla kaupungilla raskaana olevan naisen rööki suussa. Se viha, mikä tätäkin vain itseään ajattelevaa ihmistä kohtaan syntyi, oli jotain niin suurta. Mun teki mieli mennä kuristamaan sitä. Huutamaan, että tajuaako tämä aiheuttavansa tälle syntymättömälle sikiölle hengityskatkoksia jokaisen imaisunsa aikana. Pienelle viattomalle ihmisenalulle, joka ansaitsisi vain parasta elämänsä alkuun.
Saati niitä seurauksia, jotka näkyvät vasta myöhemmin, jos näkyvät. Mahdollinen keskenmeno, kohtukuolema, ennen aikainen syntymä, vieroitusoireet syntymän jälkeen. (toki tämä äiti imettää ja tupakoi, joten vauva saa kyllä annoksensa)kehityshäiriöt, astma, ylivilkkaus, oppimisvaikeudet, ynnä ynnä muut.
Nämä vähä-älyiset usein puolustavat toimiaan sillä stressillä, jota äiti lopettaessa kokee ja sen stressin vaikutusta sikiöön.
Paskapuhetta. Sen stressin täytyy kyllä olla jotain niin jumalattoman suurta, että henkinen mielentila vaikuttaa niin pahasti sikiön hyvinvointiin, mitä tupakointi ei.
Melkein toivon näille itsekkäille ihmisille hankalaa alkua tekojensa vuoksi. En lapsen kannalta missään nimessä tosin, mutta että nämä tajuaisivat miettiä, olisiko toisenlaisella valinnalla voinut käydä toisin.
Lähisukulaisellani on adoptoituna kaksi päihdevanhempien lasta ja molemmissa näkyvät äidin valinnat.
Tämä on toki useamman eri päihdelaadun seurausta, mutta silti.
Siskoni ystävän lapsi on lievästi..no, kehityksessä jäljessä/vammainen. Ja tämä äiti huolehti lapsen nikotiiniannoksesta läpi raskauden ja imetysajan. Olisi sitä keskushermostoa voinut terveellisimmilläkin valinnoilla ravita sen tärkeimmän kehitysjakson ajan. Voi luoja, kuinka mun tekee pahaa.
Ja vielä kolmas tapaus. Tuttavan mies päätti omat päivänsä hetki sitten oman käden toimesta. Suremaan jäi lähiomaisten lisäksi kaksi pientä lasta. Nuorin vasta kasteessa nimen saanut. Tällä hetkellä ongelmienlaatua ei vielä tarkemmin tiedetä, mutta tässä herää vain se kuuluisia kysymys. Miksi? Miksi apua ei haeta ajoissa? Edes lasten vuoksi. Miksi oman itsekkäistä itsekkäimmän teon vuoksi pitää jättää niin paljon pulaan?
Täysin hukkaan? En voi muuta, kuin toivottaa hurjasti voimia ja toivoa, että aurinko jälleen paistaa.
Oman miehenkin kanssa oli pakko jutella näistä kaikista. Minua itseäni on viimeaikoina vaivannut hurja menettämisen pelko, eikä mikään näistä helpota sitä. Neuvolassakin tästä puhuin (ja itkin). Sain käteeni voimavarakyselyn ja kysymyksen, "koenko olevani masentunut". En varmasti masentunut, mutta lähinnä mietin, että mihin asti omat mietteet on normaaleja. Onko perheenäidille tyypillistä miettiä useamman kerran viikossa, mitä jos jotain tapahtuu. Mitä, jos minä kuolen. Mitä, jos mies kuolee. Mitä, jos mies ja lapset kuolevat.
Mulla on kaikki nyt niin hyvin ja olen saanut niin paljon. <3
Tämän tunneryöpsähdyksen jälkeen, näihin tunnelmiin..
