Tulevaa poliaikaa ja muuta höpinää

Viime perjantaina sain soitettua sinne polille ja saatin sovittua ultra-aika ensi viikon maanantaille, kp12.
Ainoa ongelma, mistä hoitajallekin mainitsin, on neidin hoito käynnin ajaksi. Sanoin, että sitä ei ole, eikä mulla ole mitään (teko)syytäkään, miksi menisin lääkäriin yksin, enkä vielä halua kenellekään mitään kertoakaan.
Hoitaja toivotti sitten muitta mutkitta sekä neidin, että äidin tervetulleeksi yhdessä.
Onhan se ihan ok, vaikka toisaalta tuntuukin hölmöltä viedä lapsi paikkaan, missä hoidetaan lapsettomia.
Pitää siirtää vaan omat mietteet syrjään ja olla miettimättä, mitä muut voivat ajatella.


Yleensä aika rientää ihan hurjaa vauhtia taaperon kanssa ja kuukaudet vilistävät silmissä. Niin se vaan taas huomattiin, että kun jotakin odottaa, niin kuin viikon päässä olevaa poliaikaa, tuntuu sinne olevan vielä ikuisuus. :D
Aika on siis todella suhteellinen käsite.
Minun aikani kulussa on silti samalla iso ristiriita siinä, että vaikka viikko on ikuisuus, niin silti päivä menee vauhdilla.
Neiti M.:n kanssa päivä kuluu vauhdilla ja tuntuu, että olen koko ajan joko laittamassa ruokaa tai sitten katsomassa/syömässä, kun Neiti syö.
Tästä syystä minun on ollut yllättävän vaikeaa muistaa ottaa tuo Zumenon suurin piirtein samaan aikaan joka päivä.


Eilen jäi päiväannos ottamatta ja melko usein otan sen tunti pari ajattelemaani ajankohtaa myöhemmin.
Toivottavasti sillä ei ole suurta merkitystä.
Suurempia sivuvaikutuksia ei vielä ole tullut.
Se, että lääke sisältää laktoosia taitaa olla ainoita haittoja. Mulla on koko ajan tosi turvonnut olo vatsassa, on niitä ihania ilmavaivoja ja vatsa on löysällä. Nice. :/


Esikoisen vieroitus on sujunut nyt tosi hyvin ja taitaisi olla aika jättää se aamutissikin pois.
Uskon, että sekin tulee sujumaan ihan hienosti, JOS vain jaksan sitten itse nousta sieltä sängystä heti neidin herättyä.
Nyt tulee vain kaapattua neiti aamulla kainaloon ja saada lisäaikaa unille sillä tissillä.
Päivällä neiti ei sitten enää hamuilekkaan sitä rintaa niin aktiivisesti ja osaa jo kävellä keittiöön, kun puhun maidosta.
Maidosta tulikin mieleen, että neiti on nyt vieroittamisen ajan saanut korviketta, vaikka ajattelin, että onneksi sitä ei ole tässä perheessä tarvinnut ostaa.
M. ei oikein mielellään tissittelyn vähentyessä suostunut juomaan tavallista maitoa ja sitä meni viemäristä alas päivän mittaan varmaan puoli litraa, mutta kappas kummaa, kun siirryttiin korvikkeeseen, niin johan upposi.
Kai siinä sitten etäisesti maistuu se äidinmaito.
Niin ja neiti saa sen maitonsa jopa pullosta.
M. on ollut kuitenkin niin kauan rinnalla ja on kaikesta huolimatta tosi pieni, niin halusin ihan itse sitten antaa maidon pullosta. Saapa vielä hetken imutella jotain.
Katsellaan tuota pullosta mukiin siirtymistä maidon suhteen sitten, kun tissi on täysin unohduksissa.
Neiti on kuitenkin vielä äidin vauva, eikä hänellä ole mikään kiire tulla isoksi. ♥
Isona ehtii kyllä olla sitten ihan tarpeeksi tässä elämässä. ;)

Haaveissa toinen - riittääkö rakkaus?

Se, että esikoista toivottiin niin paljon saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että en tunne haluavani toista lasta yhtä palavasti.
Tai siis, sitä on hankala selittää. Neitiä toivoessa, päälimmäinen halu oli saada olla raskaana. Vauva itsessään oli kaukainen päämäärä, johon raskaus väistämättä johtaisi. Ja kun neiti syntyi, niin ei mennytkään kauaa, kun halu olla raskaana tuli takaisin. Oli ikävä sitä isoa vatsaa ja niitä liikkeitä.
Nykyäänkin tuntuu, että vauvakuume ei ole vielä kummoinenkaan, mutta edelleen se raskaanaolo kutkuttaa mieltä. Ehkäpä ja kyllähän se vauvakuumekin sieltä sitten tulee. Viimeistään siinä vaiheessa, kun on raskaana ja on saanut tuntea liikkeet ja nähdä vauvan ultran kautta.


Silti mietin, onko toinen lapsi järkevä veto. Eihän meillä ole tilaakaan. Lapset joutuisivat jakamaan huoneen ja miten Neidin valtakunnan voi edes jakaa? Ehkäpä jopa se vastakkaista sukupuolta oleva. Pistää nyt poika prinsessamaailmaan.
Voinko muka rakastaa jotain toista yhtä paljon kuin Neitiä?


Äitini tosin lohdutti, että kyllä ne lapset ovat kaikki yhtä arvokkaita. Vaan kuka olikaan se, joka sanoi, että esikoinen on tietty aina esikoinen. ;) Ristiriitaista.
Olenhan minäkin esikoinen, sen roolin kaikessa hyvässä ja pahassa.


Ja edelleenkään kaikesta pohdinnasta huolimatta en tunne haluavani toista lasta vieläkään yhtä paljon kuin  halusin ensimmäistä.
Olenkohan sittenkään sopiva äidiksi useammalle kuin yhdelle ja ovatko nämä ihan normaaleja ajatuksia?
Ovathan?