Negahan se.

Piinapäivinä 12 ja 13 tehdyt herkät testit eivät muuttaneet tulosta.
Eikä se tulos huomenna muutu enää suuntaan taikka toiseen. Lääkkeet lopetin jo eilen, koska ne nyt sattuivat myös loppumaan. Oman sairaalan polille ja Tays:siin soittelen sitten huomenna hoidon tuloksesta ja jään odottelemaan vuotoa.


Ja kyllä tämä vaan tuntuikin pahalta. Ihan oikeasti tosi pahalta.
Paljon pahemmalta kuin ajattelin.
Sanoin, tai oikeastaan itkin sitä miehellekin illalla, että ymmärtääkö tämä kuinka paljon minua harmittaakaan, vaikka en sitä ääneen sano.
Oli hassua huomata, kuinka muualta kuullut/luetut raskausuutiset tuntuivat taas pistona, vaikka vain hetki sitten sillä ei ollut suurtakaan merkitystä. 


Vituttaa tämä rajallisuus. Mies miettii, että jos ne imetykset hoidon alussa ovat syynä, mutta tulee sitä nyt hurumykke akkoja raskaaksi imetyksestä huolimatta.
Jospa ne muutamat unohdetut lääkkeet?
Taivas tietää.


Hetki sitten en ollut ollenkaan varma, onko tämä järkevää ja sitten huomaankin olevani tässä hetkessä koko sydämellä. Kaiken toivoni antaneena.
Tiedän, että toisilla ei ole vielä sitä ensimmäistäkään ja hitosti enemmän vastoinkäymisiä, mutta ei omaa elämäänsä voi/saa miettiä niin, mitä muilla on, tai ei ole.
Totta kai tunnen empatiaa ja surua muitakin kohtaan, mutta myös minä saan surra.
Tämä on minun elämäni ja minun tunteitani.


Kaksi pientä alkiota on nyt jossain. Viisi on vielä kaikeksi onneksi jäljellä, mutta montako mahdollisuutta?
Syksyllä pitää miettiä ihan tosissaan, että siirretäänkö sitten kaksi.
Onneksi kesä on välissä, joka kuitenkin aina menee liian nopeasti. ;)
Ehkä se syksy sieltä sitten pian tulee.