Haaveissa toinen - riittääkö rakkaus?

Se, että esikoista toivottiin niin paljon saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että en tunne haluavani toista lasta yhtä palavasti.
Tai siis, sitä on hankala selittää. Neitiä toivoessa, päälimmäinen halu oli saada olla raskaana. Vauva itsessään oli kaukainen päämäärä, johon raskaus väistämättä johtaisi. Ja kun neiti syntyi, niin ei mennytkään kauaa, kun halu olla raskaana tuli takaisin. Oli ikävä sitä isoa vatsaa ja niitä liikkeitä.
Nykyäänkin tuntuu, että vauvakuume ei ole vielä kummoinenkaan, mutta edelleen se raskaanaolo kutkuttaa mieltä. Ehkäpä ja kyllähän se vauvakuumekin sieltä sitten tulee. Viimeistään siinä vaiheessa, kun on raskaana ja on saanut tuntea liikkeet ja nähdä vauvan ultran kautta.


Silti mietin, onko toinen lapsi järkevä veto. Eihän meillä ole tilaakaan. Lapset joutuisivat jakamaan huoneen ja miten Neidin valtakunnan voi edes jakaa? Ehkäpä jopa se vastakkaista sukupuolta oleva. Pistää nyt poika prinsessamaailmaan.
Voinko muka rakastaa jotain toista yhtä paljon kuin Neitiä?


Äitini tosin lohdutti, että kyllä ne lapset ovat kaikki yhtä arvokkaita. Vaan kuka olikaan se, joka sanoi, että esikoinen on tietty aina esikoinen. ;) Ristiriitaista.
Olenhan minäkin esikoinen, sen roolin kaikessa hyvässä ja pahassa.


Ja edelleenkään kaikesta pohdinnasta huolimatta en tunne haluavani toista lasta vieläkään yhtä paljon kuin  halusin ensimmäistä.
Olenkohan sittenkään sopiva äidiksi useammalle kuin yhdelle ja ovatko nämä ihan normaaleja ajatuksia?
Ovathan?